Salaojien toimintahäiriöiden korjaus savi- ja turvemailla

Tämä tutkimus toteutettiin ”Salaojien toimintahäiriöt” -tutkimuksessa saatujen suuntaviivojen pohjalta kesällä 1985. Tutkimuksessa selvitettiin sellaisten salaojitusten toimintahäiriöiden korjausratkaisuja ja menetelmiä, joissa pellon kuivatusongelman lähtökohtana oli kivennäismailla tiivistyneessä maan tai ojakaivannon rakenteessa ja turvemailla pintamaakerroksessa. Tarkoitus oli selvittää kuhunkin ongelmatilanteeseen parhaiten soveltuva korjausmenetelmä ojituskokeiden ja käytännön tiloilla toteutettujen ratkaisujen toimivuuden pohjalta.

Korjausojitusten toimivuutta selvitettiin suorilla ja epäsuorilla mittausmenetelmillä sekä viljelijän subjektiivisten käsitysten avulla. Viljelijän haastatteluosuudessa selvitettiin joitakin tilaolosuhteita kuvaavia tekijöitä sekä sellaisia asioita, jotka kuvaisivat ao. pellon viljelykelpoisuutta sekä ennen kuivatushäiriön korjausta että sen jälkeen. Toteutettujen korjausratkaisujen vaikutuksia maan vesitalouteen arvioitiin eri paikoista ja syvyyksistä mainittujen maankosteuksien perusteella sekä yhdessä ojituskokeessa ojastoista tulevien vesimäärien perusteella. Lisäksi kivennäismaiden tiivistymisaste määritettiin sekä vanhoista että uusista salaojakaivannoista ja ojien puolivälistä. Turvemailta määritettiin lisäksi tärkeimpiä kuivatukseen vaikuttavia paikallisia tekijöitä mm. turpeen maatumisaste sekä turvekerroksen paksuus.

Eri menetelmiä tutkittiin 15 maatilalla, joista 5 oli kivennäismaaojastoissa ja 10 turvemaaojastoissa. Näiden lisäksi tehtiin varsinaisia koeojastoja ja korjauksia neljällä tilalla. Näistä tapausta kaksi oli kivennäismailla (yht. 17,6 ha) ja kaksi turvemailla (yht. 3,23 ha).
Koeojituksissa ja käytännön tiloilla toteutetut korjausmenetelmät jaoteltiin viiteen päätyyppiin seuraavasti:

1) imuojien uudelleen sorastus tai sorasilmäkkeiden lisäys
2) lisäojia joka toiseen ojaväliin
3) lisäojia joka toiseen ojaväliin
4) täydellinen uusintaojitus
5) suoto-ojat

Kuivatuksellisesti tehokkain tulos saatiin jokaisen kahden vanhan imuojan väliin lisätyillä uusilla salaojilla. Tällöin riitti kohtuullinen sorastus (sorasilmiä n. 10 m välein). Menetelmän kalleus rajoittaa kuitenkin sen soveltuvuutta, eikä sitä kannatakaan käyttää kuin paikallisesti vaikeimman ongelma-alueen korjaamiseen. Suoto-ojien lisäys vanhan ojaverkoston päälle oli hyvin kätevää ja nopeaa tehdä. Tämän menetelmän kuivatustehoa ei raportin kirjoittamiseen mennessä kuitenkaan ehditty tutkia.

Myös turvemailla kuivatushäiriön korjauksissa korostuivat ongelmien ja olosuhteiden paikallisuus. Tilastollisesti eri menetelmien välille ei saatu ratkaisevan selviä eroja, sillä toteutetut ratkaisut olivat kaikki hyvinkin rajuja ja siten myös kalliita. Käytetyt menetelmät soveltuvat lähinnä paikallisiin ongelmiin, jolloin peltolohko saadaan kokonaisuudessaan järkevästi viljeltyä.
Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että ongelmallisten turvemaiden toimintahäiriöiden korjaus ei onnistu ojaväliä tihentämättä, eikä vaikeimmissa tapauksissa lainkaan. Lisäksi on otettava huomioon, että huonosti vettä läpäisevän maatuneen pintaturpeen käyttö salaojakaivannon täyttömaana aiheuttaa melkoisen riskin valumavesien kulkuyhteyksille, mikä merkitsee sitä, että myös turvemailla ojakaivantojen läpäisevä täyttömateriaali on eräs edellytys salaojien toiminnalle.

Koeojitusten ja tiloille tehtyjen korjausten vaikutuksia peltolohkojen kuivatukseen voitiin seurata vain lyhyehkön ajan. Kivennäismaiden osalta saatuja tuloksia voidaan kuitenkin pitää suhteellisen luotettavina ja pysyvinä, samoin kuin useiden turvemaiden kokeiden tuloksia. Turvemaiden osalta on kuitenkin jatkossa voitava tehdä lisää kuvatustutkimuksia, salaojituksen siirtyessä jatkuvasti juuri turvemaiden kuivatukseen.