Turvemaiden salaojituksesta ja suoto-ojituksesta

Kivennäismaan lisäys on hyväksi todettu ja paljon käytetty turvemaan maanparannuskeino. Sillä on saatu aikaan huomattavia sadonlisäyksiä, jotka johtuvat pääasiassa turpeen lämpötalouden ja kemiallisten ominaisuuksien paranemisesta. Kivennäismaan lisäyksestä on etsitty ratkaisua myös turvemaiden rakenne-, pintavesi- ja vedenjohtavuusongelmiin, jotka vaikuttavat ratkaisevasti salaojituksen toimivuuteen. Käytännön kokemukset ovat olleet kuitenkin päinvastaisia; turpeen vedenjohtavuus on näyttää huononevan kivennäismaan lisäyksen takia. Asian selvittämiseksi tehtiin turpeen ja kivenäismaan sekoitusta käsittelevä tutkimus. Tutkimuksen johtopäätöksenä todetaan, että kivennäismaan lisäys ei ole ratkaisu turvemaiden pintavesi- ja ojitusongelmiin, koska lisäys huonontaa turvemaiden vedenjohtavuutta.

Tiivistyneiden maiden kuivatuksen korjaamiseen kaivattiin 1980-luvun puolivälissä varsinaisen uudelleensalaojituksen tai lisäojien rakentamisen vaihtoehdoksi pienimuotoista ja helposti toteutettavaa paikallisten ongelmien korjaamiseen sopivaa menetelmää. Suoto-ojitusmenetelmää oli esitetty kuivatuksen parantamiseen mm. Virossa, ja Ruotsissa oli aloitettu kenttäkokeet suoto-ojituksen vaikutusten selvittämiseksi vuonna 1985. Salaojakeskuksessa päätettiin alkaa tutkia suoto-ojituksen soveltumista Suomen oloihin vuonna 1986. Tutkimus toteutettiin kenttätutkimuksena lähinnä eteläsuomalaisilla savipelloilla. Kenttäkokeiden perusteella voitiin muun muassa todeta, että suoto-ojat tulee kaivaa vähintään 10-15 m:n etäisyydelle toisistaan. Suoto-ojat voidaan täyttää soralla, hakkeella ja kuorikkeella, koska kuivatus parani kaikilla täyteaineilla. Suoto-ojituksen kustannukset ovat noin puolet salaojituksen kustannuksista.