Maan tiivistymisen tutkimisesta Ruotsissa ja salaojatutkimuksesta Suomessa

Tiedote koostuu kahdesta (käännetystä) salaojitustutkimuksesta Ruotsista sekä kenttätutkimuksesta Suomesta ja artikkelista suomalaisesta salaojatutkimuksesta.

Maan kantavuudesta on muodostunut oleellinen tekijä salaojien etäisyyttä harkittaessa. Pellon pintavesien säätely on tärkeä toimenpide, jolla maan kantavuuteen voidaan vaikuttaa. Artikkelissa tarkasteltiin traktoreiden ja muiden koneiden pyörien aiheuttamaa rasitusta ja maan rakenteen rikkoutumista pintakerroksessa sekä veden vaikutusta eri maalajien kantokykyyn. Lisäksi tarkasteltiin sateen vaikutusta maan kantavuuteen.

Koetoiminnassa tehtyjen havaintojen perusteella voitiin päätellä, että Ruotsissa voi esiintyä sademääriä, jotka ajoittain ylittävät normaalin salaojituksen kapasiteetin. Näiden sateisten jaksojen määrä ja kesto vaikuttavat siihen, että tietyillä maalajeilla maan kantavuus määrää ojaetäisyyden. Koekentiltä saadut kokemukset vahvistavat sitä tietoa, että salaojituksella on edullinen vaikutus maan kantavuuteen.

Jos salaojitukselta vaaditaan selviytymistä poikkeuksellisen sateisissa olosuhteissa, täytyy salaojitusta lisätä selvästi. Tämä koskee eriyisesti tasaisia savimaita. Maata viljeltäessä on tarpeen säilyttää ruokamultakerroksen hyvä vedenläpäisykyky. Hyvin järjestetty pintavesien poisjohtaminen muodostaa välttämättömän lisän salaojitukselle.

Toisessa ruotsalaisartikkelissa aiheena oli maatalouskoneiden aiheuttama maan tiivistyminen, erityisesti koneiden teknisten seikkojen vaikutus maan tiivistymiseen. Pintapaineen lisäksi koneiden ja laitteiden kokonaispaino vaikuttaa ratkaisevasti haitalliseen maan tiivitymiseen. Syvälle menevä kuormitus riippuu akselipainosta. Pintapaine vaikuttaa lähinnä kyntökerroksessa tiivistymiseen. Suurentamalla rengasdimensioita voidaan rengaspainetta alentaa ja sopivalla rengasvarustuksen valinnalla voidaan vähentää maahan kohdistuvaa pintapainetta.

Huuhtoumiskentällä Limingalla tutkittiin avo-ojituksen ja salaojituksen, salaojasyvyyden ja eri kalkitusmäärien vaikutuksia happaman sulfaattimaan pellon pintakerroksen happamoitumiseen, valumavesien happamuuskuormitukseen sekä kauran satoisuuteen ja ravinnesaantiin. Välittömien seurantatulosten (1984-87) perusteella salaojituksella ei todettu olevan suurempaa vaikutusta pellon pintakerroksen happamoitumiseen ja alkuaineiden liukoisuuteen kuin avo-ojituksella. Vastaavasti  normaalisyvyyteen verrattuna matala salaojitus ei pienentänyt pellon pintakerroksen happamuutta, mutta suurensi kasveille myrkyllisten metallien, ennen kaikkea mangaanin liukoisuutta. Tehokas salaojitus suurensi kauranjyväsatoa avo-ojitukseen verrattuna (vuonna 1985 noin 30 %). Tutkimuksen perusteella normaalisyvyyteen tehty salaojitus on happamilla sulfaattimailla viljelyn kannalta paras vaihtoehto. Salaojituksen aiheuttama vesistön happamuuskuormitus oli avo-ojitukseen verrattuna kymmenkertainen. Tämän vuoksi avo-ojitus on suositeltavin ojitusmuoto ensimmäiseksi ojitukseksi. Vasta noin 10 vuoden avo-ojituksen jälkeen voidaan suositella salaojitusta. Näin voidaan hidastaa maan nopeaa hapettumista ja leikata vesistön happamuuskuormitusta. Toisaalta happamille sulfaattimaille tyypillinen pellon happamuus ja huono kuivatus lisäävät erityisesti viljakasvin Co-, Zn- ja Ni-pitoisuuksia sekä estävät kasvin seleenin ottoa maaperästä. Aiemmin ojittamattomalle happamalle sulfaattimaalle ojitusten yhteydessä 10 – 15 tn/ha peruskalkitus on riittavä viljelyn onnistumiselle. Viljely on kuitenkin syytä aloittaa vasta vuosi kalkitusten jälkeen.

Salaojituksen tutkimusyhdistyksessä tehdyssä tutkimuksessa kartoitettiin Suomessa tehdyt salaojatutkimukset. Tehtyjen tutkimusten pohjalta selvitettiin lisätutkimusta vaatineita alueita sekä alueita, joista ei aikaisempaa tutkimusta ollut lainkaan. Artikkelissa oli lyhyt yhteenveto Suomessa tehdyistä salaojatutkimuksista ja tutkimustulosten vaikutuksista salaojituskäytäntöön.

Salaojatutkimus käynnistyi virallisesti kun Maanviljelystaloudellinen koelaitos perusti koekentän pelloilleen Tikkurilaan salaojaetäisyyksien tutkimiseksi vuonna 1908. Tutkimustoiminta pääsi varsinaisesti käyntiin vasta Suomen Salaojitusyhdistyksen vuonna 1918 tapahtuneen perustamisen jälkeen. Ensimmäinen tutkimuskohde oli salaojien etäisyydet erilaisilla maalajeilla.  Alkuvuosina tutkittiin ojavälien lisäksi betoniputkia ja ympärysaineita (olki, turve, sora, ruokamulta). Vuosien ja vuosikymmenten aikana tutkimuskohteet ovat vaihdelleet, esimerkiksi  1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla tutkimustoiminta keskittyi ojasyvyyden tutkimiseen. Muita tutkimuskohteita ovat vuosien aikana olleet mm. rinnemaiden ojitus, ojittamattomuus, myyräojitus, salaojaputket (muoviputket 1960-luvulta), maan tiivistyminen, salaojitusten vajaatoimivuus, kustannukset, ravinnehuuhtoumat, salaojituksen mitoituksen vaikutus satotasoon ja maan vedenläpäisevyys.